Jan Senius, Arthouse Cinema Niagarassa Salmiakkikarkin Suomen ensi-illassa 23.1.2026. Kuva: Marju Lökström
Metsäkansan elokuvafestivaalilla Tampereella esitettiin loppuviikosta joukko elokuvia, jotka edustavat mielenkiintoisella tavalla toisenlaista tapaa tehdä elokuvaa. Miloš Formanin tšekkoslovakialaisen elokuvan uutta aaltoa edustavat Palaa, palaa! ja Vaaleaverikön rakkaus sekä Jan Seniuksen Salmiakkikarkki ja Piano at the Crossroads haastavat totutut elokuvan tekemisen pelisäännöt.
Jan Seniuksen elokuva Salmiakkikarkki sai Suomen ensi-iltansa Tampereella perjantaina 23.1. Arthouse Cinema Niagarassa.
Sympaattinen ohjaaja oli paikalla kertomassa elokuvansa synnystä pitkän prosessin lopputuloksena. Kuvaukset oli aloitettu pandemian aikana sijoittamalla kamera yleisöltä suljettuun elokuvateatteriin, jossa tapahtui hyvin vähän. Tarkoituksena oli kuvata esiripun edessä nähtävää, saksalaisittain ”vor der Bühne”, pääosin staattista kuvaa. Pikkuhiljaa kuvaukset laajenivat ulos, puistoihin ja kaduille; saatettiin kuvata esimerkiksi klarinetinsoittajaa kymmenen minuuttia. Mukaan tuli uusia erilaisia hahmoja ja ihmisten välisiä suhteita. Alkoi syntyä tarina ja sen pohjalta käsikirjoitus, jonka täytteeksi tehtiin lisää otoksia.
Seniuksen mukaan kaikki näyttelijät elokuvassa ovat amatöörejä, teknisellä puolella tekijät ovat pääosin ammattilaisia. Näin oli myös Formanin varhaisteoksissa, jotka syntyivät 1960-luvun poikkeuksellisen kokeellisen elokuvan ajanjaksona Tšekkoslovakiassa. Kulttuurisen ja poliittisen vapautumisen ja valtion elokuvatuen yhdistelmä johti nuorten elokuvantekijöiden sukupolveen, joka työskenteli lähes vuosikymmenen ilman kaupallista painetta.
”Kaupallinen elokuvatuotanto asettaa valtavat paineet ohjaajan luovuudelle, kun kameran edessä on yksi tai kaksi kallispalkkaista tähtinäyttelijää ja kameran takana parin sadan hengen tuotantokoneisto. Isoissa tuotannoissa ohjaajat joutuvat työskentelemään sietämättömän paineen alla”, Senius kertoo. Tähtinäyttelijöitä tarvitaan katsojien houkuttelemiseksi ja sitä kautta rahoituksen varmistamiseksi, mutta välttämättä he eivät edes sovi rooleihinsa. Nykypäivänä elokuvan perinteinen tuotanto on kahlehdittu rahalla.
”Elokuvia voidaan kuvata toisenlaisella tavalla, mutta olosuhteiden on oltava oikeat. Esimerkiksi Ranskan 1960-luvun uuden aallon elokuvaohjaajat tulivat rikkaista perheistä ja pystyivät rahoittamaan itse elokuvansa.”
Tšekkoslovakian uuden aallon elokuvaopettajat korostivat täyttä vapautta, sitä ettei pitäisi olla mitään etukäteissääntöjä, jotka kahlehtivat elokuvantekoa. Formanin elokuvissa tämä näkyy syvänä inhimillisyytenä, joka syntyy paitsi, amatöörimaisestä kuvaustavasta myös näyttelijöiden aitoudesta ja haavoittuvuudesta. Lisäksi elokuvat ovat hauskoja. Vaaleaverikön rakkautta voisi kuvata myös vavahduttavaksi.
”Hauskuus ja inhimillisyys näkyivät myöhemmin myös Formanin suurtuotannoissa, esimerkiksi elokuvissa Yksi lensi yli käenpesän ja Amadeus, tätä taitoa hän ei kadottanut mihinkään kaupallisista puitteista huolimatta”, Senius toteaa.
Elokuvanteon vapauteen liittyy myös se, ettei tarinaa välttämättä tarvita, vaan elokuva voi olla tila, johon astutaan. Seniuksen mukaan astuminen tilaan on kokemus sinällään. Salmiakkikarkissa tilaa täytetään esimerkiksi pitkällä dialogilla puron äärellä. Keskustelussa ei ole juuri asiaa, eikä sillä varsinaisesti saavuteta mitään, mutta se on hyvin elämäntäytteinen ja nopeatempoisuuteen tottuneelle katsojalle rauhoittava ja pysähdyttävä kokemus. Erään festivaalivieraan mukaan Salmiakkikarkki ”haastoi katsojaa osallistumaan ja mielikuvittelemaan dialogin ja lokaatioiden insipiroimana”. Koska elokuvassa ei katsojalle tarjota itsestäänselvyyksiä, monet sen synnyttämät oivallukset kirkastuvat vasta ajan kanssa, kuten esimerkiksi elokuvan tärkein sanoma, anteeksianto, tai siinä esiintyvä lausahdus: ”Täydellisyyttä ei kannata tavoitella, koska täydellisyyttä ei ole olemassa.”
Metsäkansan elokuvafestivaali jatkuu vielä tänään sunnuntaina 25.1.2026 klo 19 Jan Steniuksen ohjaamalla elokuvalla Piano at the Crossroads.
